Ellei toista voi rakastamalla parantaa, voisiko kunnioittavaa kosketusta lisäämällä vaikuttaa myönteisesti lapsen ja nuoren kasvuun ja kehitykseen?
Istuimme maanantai-aamupäivällä kolmen tunnin aamiaisella paikallisella ABC:lla ohikulkumatkalla olleen ystäväni, Anna Jalavan kanssa.
Tässä samassa rakennuksessa tapahtui viimeisenä koululaisten kesälomailtana kahden yläkoululaisen välinen raju välikohtaus, tappelu, jonka pysäytin ja rauhoitin. Kirjoitin tästä väkivallan ja turvattomuuden tunteen kanssa kasvamisesta ja löydät sen julkaisuna Ihmiseksi rakastetun somesta.
Jotenkin tuntui oikealta istua samassa paikassa pohtimassa maailmaa yhdessä Annan kanssa, jonka työ Brain Relief Academy:ssa keskittyy kosketushoidon aseman vakiinnuttamiseen ihmisen kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa.
Minun ja Annan keskustelunaiheet olisivat meidän yhteisten kiinnostuksen aiheiden takia joka tapauksessa keskittyneet keinoihin rauhoittua, rentoutua ja lisätä ihmisen hyvinvointia. Maanantainakin puhuimme ihmisten kohtaamisesta, turvallisuudesta ja luonnollisesta kosketuksesta sekä sen puutteesta eli kosketusvajeesta.
Pohdimme ja ihmettelimme, miten ihmisen keho tottuu kosketuksen puutteeseen, miten toisen ihmisen luonnollinen koskettaminen muuttuu epäluonnolliseksi ja jopa pelottavaksikin. Miten käden ojentaminen kohti toista muodostuu vaikeaksi.
Tämä vaje ja puute näkyy ihmisissä ylivirittyneinä kehoina, kuin täysinä kulhoina, jotka läikkyvät yli pienistäkin myötätunnon ja lempeyden osoituksista ja saadusta kosketuksesta.
Olen jo opettajan työvuosinani puhunut luonnollisesta kosketuksesta ja pedagogisesta rakkaudesta. Erityisluokanopettajana olen nähnyt niiden puutteen ja toisaalta myös vaikutuksen oppilaan rauhoittamisessa ja lopulta hänelle itselleen kehittyneenä itsesäätelyn välineenä.
Avasin Annalle ajatuksiani viime aikoina kotikaupungissamme heränneestä huolesta lastemme ja nuortemme turvallisuudesta. Ja ajatus alkoi puhuessa terävöityä.
Kenellä on vastuu lapsistamme? Puhummeko koulun kasvatusvastuusta, jaetusta vastuusta vai oikeudesta vanhemmoida omia lapsiani?
Koska koulua ja yhteiskuntaa ei ole resurssoitu ottamaan vastuulleen lasten ja nuorten kasvattamisen päävastuuta, on vastuu palautettava sinne, minne se kuuluu eli kodeille, äideille ja isille. Jokaisella lapsella on syntymäoikeus saada omien vanhempiensa huolenpitoa, hoivaa, turvaa, rakkautta ja rajoja.
Kasvattajuus on elämän vaikein ja antoisin tehtävä. Yhteiskuntamme ja maailman muutoksen takia perheille on oltava riittävästi matalan kynnyksen saavutettavissa olevia palveluja, tukea, rohkaisua ja valmennusta.
Olen usein pohtinut havaintoani siitä, että usein pienille lapsille osoitettu hellyys ja lempeä kosketus vähenee suomalaisissa perheissä samassa suhteessa kuin lapsen rohkaiseminen reippauteen ja itsenäisyyteen lisääntyy. Tämä sijoittuu koulunaloitusikään ja lapset saattavat olettaa itsekin, että ovat niin isoja, että kotona halaukset kuuluvat enää pikkusisaruksille.
Lapsemme muodostavat terveen ja turvallisen kiintymyssuhteen kosketuksella hellivään turvalliseen vanhempaansa. Käykö kuitenkin niin, että vaadimme pieniltä lapsiltamme liikaa liian varhain ja kannustuksemme itsenäisyyteen kääntyy lapsen, ehkä jopa ei-tietoisissa, ajatuksissa: ”Minua rakastetaan, jos olen reippaampi, rohkeampi, aloitteellisempi, riippumattomampi, itsenäisempi, parempi”.
Entäpä jos aloittaisimme vanhemmuuden vallankumouksen, jolla nostamme lempeän arvostavan ja kunnioittavan kosketuksen takaisin sille kuuluvalle paikalle? Voisimmeko kosketusta lisäämällä kasvattaa kokonaisempia ja ehyempiä, itseensä, itsesäätelytaitoihin ja kehonsa rauhoittamiskykyynsä terveellä tavalla luottavia lapsia ja nuoria?
Kaipuu kosketukselle on ydintarve
Vastasyntyneen tarve kosketukselle säilyy meissä jokaisessa koko elämämme ajan. Eloonjäämisen tarpeeksikin sitä voisi kutsua, sillä kosketusvajeeseen voi näivettyä, haihtua näkymättömäksi ja kuolla.
Pienen lapsen koskettaminen on myötäsyntyistä ja helppoa. Lasta ja nuorta saa paijata, silittää, pussata ja halata. Sylissä saa istua juuri niin kauan, kuin se on mukavaa. Kosketukselle ei ole ikärajaa eikä pituudelle ylärajaa. Usein vanhemmat kunnioittavat kasvavan lapsen rajoja jopa niin paljon, että antavat liian herkästi tilaa olla tai jättävät koskettamatta. Ehkä lapsi salaa toivoo, että kunpa vanhempi silittäisi, koskettaisi tai ottaisi kainaloon, kuten aiemminkin.
Meistä kukaan ei tule koskaan immuuniksi kosketukselle, vaikka murrosiässä tai kiukkupäissään niin julistammekin. Silloinkin pyydämme lempeää kosketusta, koska emme kykene itse palautumaan optimaaliseen vireystilaan tai säätelemään tunnetilaamme. Ihmisyyden viimeisinä hetkinä vain kosketus rauhoittaa ja palauttaa turvallisesti tähän hetkeen.
Ihminen on kokonaisvaltainen psykofyysissosiaalinen energiaolento ja kaikki on yhteydessä kaikkeen: ihminen itseensä ja toisiin ihmisiin, keho mieleen ja mieli kehoon, ajatukset tunteisiin ja käyttäytymiseemme. Me tarvitsemme toisiamme; yhteyttä toiseen ihmiseen, ihokosketusta ja kanssasäätelyä.
Juhlistetaan lapsen ja nuoren elämää, sanotaan, että tykätään ja kuten Brain Relief Academy uutiskirjeessään kirjoittaa: ”Meillä on suuri tavoite: haluamme normalisoida luonnollisen kosketuksen uudelleen!”
