Miten usein me vanhemmat olemmekaan ohjanneet lapsiamme ympäripyöreällä kehotuksella olla kiltisti? Mutta oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä se oikeasti tarkoittaa? Tai oletko purkanut kehotusta pienempiin osiin, jopa kymmeneen osataitoon, joita olet avannut lapsellesi?
Mitä tarkoittaa ole kiltisti?
Jo pienikin koululainen osaa toistaa nämä varhaislapsuudessaan oppimansa sanat, kun kysytään, miten pitää käyttäytyä? Opettajavuosieni aikana mietin usein oppilaiden kanssa, millaisia asioita tuo kilttinä oleminen voisi erilaisissa tilanteissa tarkoittaa. ”Ole kiltisti!” on meidän vanhempien lapsillemme antama yleiskehotus, kun lapsen toivotaan käyttäytyvän odotustemme mukaisesti. Siis aikuisten, vanhempien ja kaikkien toisten vanhempien odotusten mukaisesti. Mutta lapsille kehoitus on usein epämääräinen tai ainakin epäselvä.
Antaessamme lapselle kehotuksen ”Ole kiltisti!”, emme tule miettineeksi, mitä kaikkea se pitää sisällään. Jos lapsi lähetetään aamulla päiväkotiin tai kouluun ja vanhempi suukottaessaan kehottaa: ”Ole kiltisti!”, ojennamme lapsillemme valtavan suuret saappaat täytettäviksi. Mistä kaikesta lapsen tulee päivän aikana suoriutua täyttääkseen vanhempansa toiveen?
- Katso silmiin, kun puhutellaan.
- Vastaa, kun kysytään.
- Kuuntele aikuisia ja ryhmän lapsia.
- Keskity tehtäviisi ja tee ne loppuun.
- Pyydä puheenvuoroa.
- Tee parhaasi.
- Leiki kaikkien kanssa.
- Odota maltillisesti omaa vuoroasi.
- Kävele sisätiloissa ja käytävillä.
- Syö lautanen tyhjäksi.
- Ole omatoiminen.
- Ole kohtelias.
- Ole reipas.
- Ole sosiaalinen.
- Ole aktiivinen.
- Ole ystävällinen.
Pitääkö aina olla kiltisti?
Odotukset lapsen käyttäytymiselle lähtevät usein aikuisten tarpeesta määritellä kiltteyttä omilla, aikuisten maailmaan sopivin määritelmin. Mutta mistä se kumpuaa? Kenen tarpeista se lähtee? Onko kysymys
- vanhemmuuden suorittamisesta?
- aikuisten maailman sääntöjen noudattamisesta?
- vanhempien työn asettumisesta lapsen tarpeiden edelle?
- jaksamattomuudesta tai omista henkilökohtaisista kriiseistä?
- kiireestä?
- kontrollista tai vallan käytöstä?
- kohtuuttomista vaatimuksista?
- hallinnan tarpeesta?
- halusta, että lapsi on vaivaton?
- toiveesta, että lapsi on näkymätön ja kuulumaton?
- omasta tunnesäätelyn heikkoudesta?
Lapsen toivotaan usein käyttäytyvän kuin tunnesäätelytaidoissaan kehittyneen mini-aikuisen; valmiin paketin, joka tuottaa iloa ja josta saa olla ylpeä. Lapsen toivotaan olevan itseohjautuva ja vaivaton yksilö, joka hurmaa näppäryydellään. Meillä Suomessa ihaillaan itsenäisyyttä, suoriutumista ja suorittamista. Lasten kasvatuksessa tämä tulee esiin siinä, miten monet koulunsa aloittavat ekaluokkalaiset viettävät iltapäiviään yksin kotona. Meidän kulttuurissamme lapsia rohkaistaan varhaiseen pärjäämiseen ja lapset opetetaan kulkemaan liikenteessä koulumatkat itsenäisesti joskus jopa ekaluokan syksystä lähtien. Itsenäisyys nähdään hyveenä ja vahvuutena, ikäänkuin merkkinä, joka ennustaa yhteiskuntakelpoisen yksilön tulevaisuutta. Samalla kulttuuriimme on sukupolvien ajan kuulunut pidättyvä tunneilmaisu ja joskus jopa tunneköyhä kasvuympäristö. Uskomukset siirtyvät sukupolvilta toisille, kun vanhemmat joskus jopa tiedostamattaan ajattelevat tai sanoittavat tilanteessa: ”Miehet ei itke!”, ”Itkupillin hommista ei tule mitään!”, ”Mitä siinä on pelättävää? Koitapa nyt ryhdistäytyä!”, ”Kyllä tuon ikäisen pitäisi jo osata!” tai ”Aina sama homma sun kanssa. Olisit enemmän veljesi kaltainen!”
Välttelevä kiintymyssuhde
Aikaista itsenäisyyttä, pärjäämistä, järjellä päätösten tekemistä ja tunteiden sivuun siirtämistä korostavassa suomalaisessa kulttuurissa tunnistetaan paljon välttelevään kiintymyssuhteeseen johtavaa kasvatusta. Kiintymyssuhde-teoriassa keskenään erilaiset kiintymyssuhdemallit jaetaan tyypillisesti neljään kategoriaan. Turvallinen, turvaton, ristiriitainen ja välttelevä kiintymyssuhde muodostuvat jokaisessa katseessa, kosketuksessa, vuorovaikutuksessa, sanassa ja kohtaamisessa lapsen ja häntä hoitavan aikuisen välillä. Taustalla on pienen vauvan tai lapsen ydintarpeiden täyttyminen ja luottamuksen kehittyminen, kun vauva tai lapsi huomaa, että hänen ydintarpeeseensa (nälkä, väsy, märkä vaippa, seurallisuus, kipu, pelko jne.) vastataan.
Kun lapsen tunteiden ja niiden takaa nousevien tarpeiden äärelle ei pysähdytä, tai lasta verrataan johonkin toiseen, lapsi alkaa kokea turvattomuutta ja riittämättömyyttä. Pienikin lapsi osaa sanoa, että hän ei ole riittävän hyvä. Että hän ei kelpaa sellaisena kuin on. Että hänen tulisi olla toisenlainen: parempi, nopeampi, rohkeampi, reippaampi, viisaampi tai kauniimpi. Haluammeko oikeasti kylvää itsekriittisyyden, huonommuuden tunteen, joustamattomuuden, armottomuuden, kelpaamattomuuden ja heikon itsetunnon siemeniä jo lapsuudessa?
Sairastava lapsi kysyy vanhemmaltaan oikeutusta saada olla kipeä, tarvitseva ja silti tärkeä. Ellei lapsi kasvaessaan saa olla hankala, vaativa, tarvitseva, riippuvainen, äänekäs, rasittava, ärtyisä, huonotuulinen tai itkuinen, mihin hän patoaa tunteensa? Miksi meitä aikuisia ärsyttää niin suuresti lapsen keskeneräisyys? Mitä me suhtautumisellamme mallinnamme lapsillemme? Annammeko lapsille luvan tuntea? Sallimmeko kaikkien tunteiden näyttämisen? Mitä haluamme mallintaa heille aikuisuudesta? Mitä meidän tulisi osata?
Emotionaalinen turvallisuus
Kaikki edellä mainitut asiat piirtävät kokonaisuutena emotionaalisen ja psyykkisen turvallisuuden kehän, jonka suojassa lapsella on kasvun ja kehityksen rauha. Saadessaan kasvaa tasapainoisessa ja turvallisessa kasvuympäristössä, ilman uhkaa ja pelkoa, lapsen luottamus maailmaa kohtaan kasvaa ja se tukee samalla sekä itsetunnon että resilienssin eli mielen joustavuuden kehittymistä. Resilienttiyden kehittyminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä kukaan meistä ei elä elämäänsä ilman pettymyksiä, suruja tai epäonnistumisia. Resilienssi on mielen ponnahduskykyä pettymysten jälkeen. Se kuvastaa toiveikkuutta ja uskoa elämään suurienkin vastoinkäymisten jälkeen. Vain turvallisesti kasvanut ihminen uskaltaa luottaa ja uskoa tulevaisuuteen ja uusiin mahdollisuuksiin. Vanhempana meistä jokaisen on tärkeää kysyä itseltä, että tuenko minä toiminnallani oman lapseni emotionaalisen turvallisuuden kokemusta?
Emotionaalinen ja psyykkinen turvallisuus on yksi neljästä turvallisuuden osa-alueesta, joista kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani ”Turvallisuuden ja toiveikkuuden kehää vahvistamassa”. https://ihmiseksirakastettu.fi/turvallisuus/
Aikuisen omat tunnesäätelytaidot
Jokaisen lapsen tulee saada kasvaa rauhassa ja turvassa, rakkaudessa ja kunnioituksessa. Lapsen tulee saada tuntea olevansa omien vanhempiensa maailman keskipiste, kaikkein tärkein ja numero yksi. Jokaisen lapsen tulee saada kokea tulevansa kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään.
Aikuisten maailman kiire ja työelämän vaatimukset asettavat lapset usein vasta toiselle sijalle. Se näyttäytyy koulumaailmassa esimerkiksi lapsen erittäin nopeana paluuna sairastamisen jälkeen kouluun. Olen itse opettajana pyytänyt vanhempia hakemaan eilen oksentaneen lapsen takaisin kotiin lepäämään ja keräämään voimia. Olen mitannut päivän parin poissaolon jälkeen lapselta kuumeen ja soittanut vanhemman hakemaan lapsen takaisin kotiin sairastamaan. Olen kysynyt lapselta, onko hän kipeä ja saanut vastauksen: ”En mä ole, kun mä otin kuumelääkettä heti aamulla”. Vanhemmat joutuvat oikeasti vaikeisiin tilanteisiin työssään ja työpaikoillaan lapsen sairastamisesta johtuen. Edelleen saattaa olla työyhteisöjä, joissa lapsen etua, oikeuksia ja tarpeita huolehtivaa vanhempaa katsotaan ikävästi silloin, kun vanhempi ilmoittaa kesken tiukan työtehtävän, että sairastunut lapsi on haettava välittömästi päiväkodista tai koulusta. Koska kaikkihan me tiedämme, että lapset sairastuvat yleensä silloin, kun sitä vähiten odottaa. Miten aikuisena toimimme tilanteessa? Olemmeko valmiita tuottamaan pettymyksiä aikuisten työpaikalla tai esimiehen edessä? Vai oman lapsen edessä?
Missä tunnetaidot näkyvät?
Omia tunnetaitoja voi tutkailla ja tarkkailla jokapäiväisissä tilanteissa kotona ja työssä. Voit miettiä, millaisissa tilanteissa koet hallinnan tunnetta ja milloin koet menettäväsi otteen tapahtumiin?
- Miten reagoit lapsen haastavaan käyttäytymiseen, nälkään, väsyitkuun tai tinttailuun?
- Millaisia tunteita sinussa itsessäsi herää?
- Miten reagoit?
- Tunnistatko kehosi viestit ennen vahvaa tunnetta?
- Osaatko nimetä tunnetilasi?
- Ymmärrätkö esiin nousevien tunteiden takana huutelevan tarpeen?
- Loukkaannutko lapsen rumista puheista tai nimittelystä?
- Pysytkö aikuisena vai saatko kiinni itsestäsi laskeutumassa lapsen tai murrosikäisen tasolle puheen ja toiminnan tasolla?
- Onko sinun vaikeaa pysyä rauhallisena?
- Osaatko laskeutua lapsen tasolle ja kuunnella aidosti kokematta tarvetta korjata, ohjata tai määrätä?
Mitä jokainen aikuinen voi tehdä kehittyäkseen omissa tunnetaidoissaan?
Elämän tekee elämisen arvoiseksi kaikki kokemamme ja tuntemamme tunteet. Tunnetaidot ovat ihanan omaksuttavia ja niiden opettelu ja opiskelu ei ole koskaan myöhäistä. Jotta elämä lasten ja nuorten kanssa sujuu soljuen tilanteesta toiseen, on tärkeää opetella tunnistamaan omat tunnetaidot ja niissä piilevät kehittymistä odottavat kohdat. Myös me aikuiset olemme olleet lapsia ja ammennamme omasta lapsuudestamme paljon tiedostamatonta, vanhemmiltamme periytyneitä periaatteita, uskomuksia ja ajatuksia. Meillä jokaisella on myös henkilökohtaiset rajat, jotka määrittävät, mitä me sallimme itsellemme tapahtuvan ja kuinka annamme toisten kohdella meitä.
Omia fyysisiä ja psyykkisiä rajoja voi harjoitella piirtämään etsimällä yhteyttä ensin omaan itseen, kysymällä kuka olen, mitä haluan, mitä arvostan ja mitkä ovat elämääni ja valintojani ohjaavia arvoja. Yhteyttä voi rakentaa omaan sydänkeskukseen, jossa asuvat empatia, itsemyötätunto, hyväksyntä ja rakkaus. Yhteyttä voi hakea hengityksen kautta omaan keskustaan, omaan voimakeskukseen, josta löytyy yhteys itseen. Yhteyttä voi tietoisesti rakentaa omaan mieleen tulemalla tietoisiksi ajatusten ja uskomusten vahvasta ohjauksesta taustalla. Olemme psykofyysisiä olentoja, joilla jokaisella hyvinvointi rakentuu tunne-keho-mieli-yhteyden perustalle. Yhteys itseen onnistuu vain emotionaalisen turvallisuuden kentällä, kun ihminen on läsnä, uskaltaa kohdata itsensä, sallii tunteiden nousevan, sietää kaikenlaisia tunteita ja ymmärtää tutkia niiden takaa nousevia tarpeita. Tunteilla on aina jokin viesti kerrottavana ja harjoittelemalla opimme kuuntelemaan ja ymmärtämään niitä paremmin.
Rajojen piirtäminen auttaa hahmottamaan ja vahvistamaan vanhemman omaa erillisyyttä lapsesta. Vaikka tunnemme oman lapsen fyysisen läheisyyden, lapsi on kuitenkin oma erillinen yksilö. Voimme pysyä rauhallisina, vaikka lapsi huutaa tai raivoaa. Kykenemme omasta voimakeskuksestamme käsin hakeutumaan omaan läsnäolon tilaan, nyt-hetkeen, jossa saamme levähtää. Tunnesäätelyssään keskeneräisen lapsen sanoilla ei ole meihin haavoittavaa ja loukkaavaa vaikutusta, koska kykenemme pysymään rauhallisina. Erillisyys auttaa meitä näkemään lapsen kipuilun, tarjoamaan ymmärrystä, hyväksyntää ja rakkautta oikeuttamalla lapsen tunnereaktion. Voimme mallintaa rohkeasti, että äiti tai isi ei mene rikki, vaikka huudat kuinka. Ja osoittaa, että vaikka lapsi tekisi mitä, emme koskaan jätä yksin, emmekä ikinä hylkää.
Lapsen tunteiden kannatteleminen ja tunnesäätelytaidoissa tukeminen on emotionaalisen turvallisuuden rakentamista. Tähän päästään rakentamalla tietoisesti yhteyttä lapseen tai nuoreen. Yhteys on samantahtisuutta ja sensitiivisyyttä. Yhteyden rakentuminen ei tapahdu itsestään, vaan se tarvitsee aikaa, kiireettömyyttä, aitoa kiinnostusta, uteliaisuutta, arvostusta, leikkisyyttä, huumoria, luottamusta ja turvallisuutta. Ja paljon rakkautta.
Vahvistamalla yhteyttä vahvistamme positiivista kehää, emotionaalisen turvallisuuden ja rakkauden kehää, jonka suojassa lapsi tai nuori saa puhjeta kukkaan ja kukoistaa kauniina ja ainutlaatuisena itsenään.
Ja joskus mietimmekin, pitääkö lapsen olla aina kiltti?
