Kiitos lapseni, kun teit minusta äidin ja kiitos, että saan olla juuri sinun äitisi! ♥️
Oman lapsen saaminen ja perheen perustaminen oli minulle itsestäänselvyys jo lapsena. Tykkäsin pienistä lapsista ja heidän lykkimisestä vaunuilla, joten kävin kurkkimassa vauvanvaunuihin, hoitamassa naapurustossa pikkulapsia ja suvun kokoontuessa kanniskelin vauvoja onnellisena. Jo ennen ensimmäistä raskauttani olin asetellut tyynyä paidan alle ja tunnustelut, miltä raskaana oleminen voisi tuntua. Tiesin haluavani äidiksi.
En ole koskaan tuntenut oloani niin naiselliseksi, kuin raskausaikana. Toisen sydämen kasvattaminen omani alla tuntui kunniatehtävältä. Synnytys ja vastasyntyneen hoitaminen olivat minulle kuin kruunu naiseudelle, sillä tunsin toteuttavani tehtävää ja käsikirjoitusta, joka oli minulle kirjoitettu. Olen joskus naurattanut toisia kertoessani, että vauvan kanssa kotiin saapuessani en osannut käsittää, että maailma jatkoi tavallisella tavalla kulkuaan, voikukat kukkivat, autot ajelivat määränpäihinsä ja ihmiset menivät menoillaan. Minä olin niin muuttunut, minua oli siunattu jollain niin pyhällä, kun olin juuri saapunut kotiin vastasyntyneen ihmeeni kanssa.
Se, että me mieheni kanssa perustimme perheen heti naimisiin mentyämme, oli suunniteltua ja luontevalta tuntuva yhteinen tahtotila. Pikkusiskoni muistuttikin minua toisinaan: ”Olet onnellinen, kun te molemmat haluatte yhteisen perheen jo nuorina!” Ymmärrän, että olen ollut äärettömän onnekas tässä suhteessa, enkä ole elänyt päivääkään kokematta suurta kiitollisuutta asiasta. Olimme naapuruston nuorimpia vanhempia ja olin OKL:n opiskelukaveriden keskellä ensimmäinen raskaana oleva nainen, jonka vauvavatsan kasvua ihailtiin yhdessä. Nuorina vanhemmiksi tuleminen ei tuntunut silloin lainkaan ihmeelliseltä. Mieheni vitsaili usein: ”Tehdään lapset nuorina ja ollaan sitten vielä nuoria valloittamaan maailmaa, kun he ovat aikuisia ja muuttavat omilleen!”
Se oli tavoite, jolle hymyilin ja se tuntui reilut kolmekymmentä vuotta sitten hyvin kaukaiselta: ”Nämä neljä lastako asuvat joskus jossain muualla kuin kotona?” En ymmärtänyt, että tuo pikkulapsivaiheessa joskus hitaasti kulunut aika voisi lennättää meidät niin nopeasti seuraavaan elämänvaiheeseen. Nyt katson taaksepäin muistellen suurella rakkaudella arkisia asioita, pipin pois puhaltamista, uneen tuudittamista, urheilusta kipeytyneiden jalkojen hieromista, pitkän tukan letittämistä, harrastuksiiin kuskaamista ja odottamista, kokeisiin valmistautumista, yöllä kainaloon pujahtavaa lämmintä lasta ja kysymystä: ”Missä äiti on?”. Hellyydellä palaan äitienpäiväaamuihin, kun makoilin sängyssä teeskennellen nukkuvaa ja kuunnellessani kolinaa keittiöstä odottaessani lasten saapumista herättämään aamupala tarjottimelle katettuna posket jännityksestä punoittaen.
Tänään katson taaksepäin ja ymmärrän tuon ajan olevan kauneista kaunein muisto, sillä kaikki neljän lastamme on kasvattaneet kauniit sulat kantaviin siipiinsä, löytäneet omat polkunsa ja lentäneet maailmalle. Esikoisemme on perustanut perheen ja tehnyt meistä isovanhempia. Nooan sulkeminen nanan sydämeen on ainutlaatuista ja pienen kutsuhuuto ”Nanaaa!” ylittää kuiskaamallakin sanottuna kaikki muut äänet.
Äidinrakkautta ei tarvi koskaan lunastaa
Olen ylpeä jokaisesta lapsestani; en sen takia, mitä he ovat saavuttaneet, vaan siitä, miten hyviä ihmisiä heistä on kasvanut. Äidinrakkaudelle ei ole olemassa sanoja, jotka kuvaisivat täysin oikealla tavalla tunnetta, jota koen aikuisia lapsiani katsoessani. Huikeita tyyppejä, joissa asuu hyvyys, rakkaus, kunnioitus ja intohimo. Tyyppejä, joiden kanssa saamme jakaa niin paljon ikimuistoisia hetkiä!
Se, että olen äiti, on minulle jatkuvan kiitollisuuden aihe ja suuri lahja. Sain elämältä arvonimet äiti ja nana, joista kiitän joka päivä. Ymmärrän, että elämän arvonnassa minulle olisi voitu jakaa hyvinkin erilainen rooli.
Vanhemmuus on aikuisen huikea, valtavan tunnemyrskyn kokoinen haastavakin kasvumatka. Se voi sisältää samanaikaisesti jo vauvan syntymän hetkellä suurimman euforisen täyttymyksen, onnellisuuden, omaan lapseen syntyvän syvimmän rakkauden, puhtaimman ilon ja täyttymyksen, ja toisaalta suurimman mahdollisen määrän huolta, pelkoa, epävarmuutta, epäonnistumisen ja joskus jopa pettymyksen tunteita. Joku on joskus sanonut, että vanhemmuus on ihaninta ja kamalinta ikinä.
Äitiys muistuttaa päivittäin myös siitä pienestä tytöstä, persoonan osasta, joka olemme olleet. Äitinä olen saanut löytää uudelleen leikkisän, mielikuvituksellisen ja luovan osan minua. Äidin huolenpidolla voi hoivata aina myös omaa sisäistä lastaan ja tästä syystä äitiys voi olla hyvinkin eheyttävää. Äitiydessä on tärkeää oppia tuntemaan itsensä, sillä lopulta luottamus kumpuaa aina syvältä itsestä. Kukaan toinen ei voi määrittää äitiyttä, vaan se on jokaisen henkilökohtainen matka. Uskon myös, että äitiys kumpuaa syvältä sukulinjojen naisten ja äitien riveistä. Tällä kaikella ikiaikaisella viisaudella me luomme tunneyhteyttä omaan lapseen. Mikään ei ole tärkeämpää kuin se, että välittää lapselle tunteen siitä, että hän on rakkain, oikeanlainen ja riittävä juuri sellaisena kuin hän on. Lapsen ei tarvi koskaan lunastaa rakkautta teoilla, vaan hän on rakkaus.
Avunpyytäminen on merkki rohkeudesta ja kyvystä kasvaa äitinä
Äitiydessä voi parhaaseen pyrkiessään helposti ajautua tilaan, jossa vertailee omaa tapaa olla äiti ja kokee riittämättömyyttä. Uskon jokaisen äidin pyrkivän olemaan maailman paras äiti omalle lapselleen; juuri sellainen, jonka lapsi toivoo. On yhtä monta tapaa olla hyvä äiti kuin on äitejä ja lapsia. Äiteinä ollaan myös ihan tavallisia ihmisiä ja tavalliset ihmiset erehtyvät, ottavat opiksi ja kasvavat rooleissaan. Jokaisen pyrkimys parhaaseen mahdolliseen äitiyteen kumpuaa aina niistä resursseista, joita äidillä on sillä hetkellä elämässään.
Äitejä voisimme tukea vaativassa kasvatustehtävässään pyytämään rohkeammin apua ja tukea. Kukaan ei voi edellyttää, että äidiksi syntyvä tietäsi kaiken. Vauvojen mukana ei tule käyttöopasta, vaan kiintymysuhde ja luottamus omaan äitiyteen rakennetaan kosketus kosketukselta, lohdutus lohdutukselta ja katse katseelta. Toisten naisten, kokeneempien tai yhteisöllisesti arvostavien, verkoston tuki on jokaiselle äidille tärkeä. Erityisen tärkeä tämä on silloin, kun oma äiti, anoppi tai siskot ei ole tukena tai asuu hyvin kaukana.
Tällä matkalla kukaan ei tule koskaan valmiiksi, sillä äitiys muuttuu lasten kasvaessa. On aivan erilaista olla nyt aikuisten lasten äiti kuin pikkulasten tai teinien äiti. Tilan antaminen ja toisen erillisyyden kunnioittaminen on äidille vaikeaa, kun hädän hetkellä lapsi kääntyy äidin puoleen tarvitsevana. Kaikki suojaukset murtuu ja tämä aikuiseksi, kenties äitiä paljon suuremmaksi kasvanut lapsi piirtyy äidin eteen jälleen pienenä rakkaana. Näky herättää halun puhaltaa pipin pois, sulkea syliin, suojella ja korjata tilanne. Ja oikeasti voi vain pysähtyä, olla aidosti läsnä, kuunnella ja rakastaa vahvasti luottaen, että se riittää. Äiti on sitten kuitenkin aina äiti; on lapsi sitten vauva, koululainen, teini, aikuinen tai eläkeläinen.
Äitiys ei ole vain sana. Äitinä oleminen on alkukantaisen primitiivinen tunne ja vahva verbi.
Onnea äiti! Olet ihmisenä ja ihmiseksi rakastettu ♥️
-Satu
